keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

Ärsytys

Olen ollut niin kiukkuinen äidille, ettei ole tehnyt mieli kirjoitella tänne yhtään mitään. Se sitten tosiaan toi meille sen tyhmän koiran. En voi käsittää, kun nimenomaan sanoin etten halua sellaista. Ensimmäisen illan, kun se tyhmä tuli, vietin makuuhuoneessa murjottaen. Oikeastaan olen murjottanut monta viikkoa. Tyhmä, riehuva ja kuolaava otus tuli pilaamaan kaiken kun elämä oli melkein täydellistä. Olin ensin varma, etten voi ikinä antaa äidille anteeksi tuollaista suurta virhettä.

Katsokaa nyt kuinka hullu se on?!
Nyt koira on ollut saman katon alla jo monta viikkoa. Ensimmäisillä kerroilla kun äiti tai isi lähtee ulos, niin luulin että he vievät sen takaisin sinne mistä tulikin. Harmi kyllä niin ei ole vieläkään käynyt... Milakin on nykyään ihan outo. Se tykkää siitä koirasta?! Mikä sitä vaivaa?! Mikä kaikkia vaivaa!!
En ole enää viitsinyt laulaa äidille, vaikka hän siitä tykkäisikin. Siitäs sai. En myöskään ensin alkuun mennyt lainkaan äidin syliin, nukkunut vieressä tai halunnut olla muutenkaan tekemisissä.

Tuimana katselen.

No, vaikka se kuolaava ja joka paikkaan äitiä ja isiä seuraava koira onkin tosi tyhmä, niin on se nyt sentään välillä nykyään ihan kiva. Mutta yhtään en myönnä pitäväni siitä! Yksi asia siinä ainakin on hyvää: sen peräpäässä oleva lelu. Kun se istuu niin sitä lelua on kiva lätkiä, välillä se myös heiluu kivasti niin sitä voi vähän pyydystää.

Olemme Milan kanssa opettaneet lemmikin siihen, että kun murisee (tai Mila välillä myös nyrkkeilee) niin koira väistää. Onneksi ei ole vielä tarvinnut sen enempää suuttua, sillä siitä ei koiralle hyvää jälkeä seuraisi. Mila on saanut nyt hyvän painikaverin niin minä yleensä nykyään vältyn Milan kanssa painimiselta. Ollaan me jo vähän herkuteltukin yhdessä. Kun on tarpeeksi hyvää namia tarjolla niin pystyn antamaan koiran olla vieressä, kunhan se on paikallaan.

Herkkuhetki. Siellä se lelukin muuten vispaa niin kovin että vauhtiviivat vain näkyy!
Olen sen verran antanut äidille anteeksi, että olen alkanut taas hiukan laulella. En kylläkään vielä öisin, mikä oli äidin lempparia, mutta päivisin. Olen myös alkanut taas menemään äidin ja isin syliin ja jopa nukkunut muutaman kerran äidin kanssa, niin kuin ennenvanhaan. Ajattelin, etten jaksa ikuisesti olla vihainen, ei ole tervettä sellainen. Toivottavasti äiti nyt kuitenkin oppi läksynsä, eikä tee enää mitään mistä minä en pidä.

Mahdoinkohan hiukan liioitella alussa...? Ehkä nyt kuitenkaan Ihan koko elämä ei ole pilalla... Annan sentään nyt jo koiran välillä haistella minua ja voidaan olla samalla sohvallakin.. Ehkä nyt pikkuhiljaa voin alkaa tutustua uuteen lemmikkiimme. Ainakin hiukan. Ehkä se nyt ihan kiva joo on.. Ihan vähän.. vaan..

Pus pus.
Päiväunilla koiraa piilossa.

<3: Ronja

1 kommentti:

  1. Voi Ronja! Kyllä on rankkaa! Toivottavasti jaksat ja muutut vielä vaikka ihan eläinrakkaaksi. On sillä kuitenkin se lelu :D

    VastaaPoista

Tästä voit lähettää meille fanipostia!